Projekti Cymbalta jatkuu(ko?)

Taas on tällainen päivä että on ihan paha olo kun väsyttää niin paljon. Ylösalainen vuorokausirytmi jo sinällään häiritsee kunnollista lepoa – ei päivällä saa samalla tavalla nukuttua jo pelkästään ympäristön häiriöiden takia. Siihen vielä kivut, kuumuus ja kaikki muu, niin soppa on valmis.

Cymbalta-projektia olen tässä pyöritellyt mielessäni. Tuon kaksipäiväisen lääkkeettömyyskokeilun jälkeen seuraavan päivän vain nukuin, nukuin, nukuin. Silmät vaan menivät väkisin kiinni. Sitten toisena päivänä oli koko ajan pala kurkussa, halusin vaan ryömiä peiton alle piiloon ja itkeä. Ihan kauhea masis! Ja olin kuitenkin jo kaksi lääkeannosta ottanut tauon jälkeen. Tämä on yksi asia mikä minua ehkä eniten mietityttää ja pelottaa vierottautumisessa.

Cymbaltan alasajossa näyttäisi olevan vahvana vieroitusoireena mielialaongelmat. Myöskin eri lähteissä tekemäni ”tutkinnat” vahvistavat tämän. Masennusta, ahdistusta, raivonpuuskia (!) jopa itsetuhoisuutta! En oikein jaksa uskoa että selviäisin tuommoisista kertomalla itselleni että ne ovat vain vieroitusoireita. Yksi päivä ehkä, joo, mutta kun ne saattavat kestää pari viikkoa, jopa kuukausia.

Kuitenkin päivä päivältä kiukuttaa enemmän ja enemmän olla riippuvainen tuollaisesta myrkystä. Haluaisin kokeilla millainen ihminen olen nykyään ilman tuota kainalosauvaa. Selviäisinkö elämästä? Selviäisinkö ihmissuhteistani? Vai tulisiko minusta taas raivohullu hermokimppu joka vihaa itseään loputtomasti?

Sitten mietin, että voinhan koska tahansa keskeyttämisen aikana aloittaa lääkityksen taas uudelleen. Toki, mutta itseni tuntien se ei tulisi tapahtumaan. Kun jotain on aloitettu, se viedään loppuun, vaikka sitten henki lähtisi siinä sivussa. Ja jos selviäisinkin hengissä vieroitusoireista eroon, tuskin uskaltaisin (tai haluaisin) uudestaan hankkiutua riippuvaiseksi tuosta samasta myrkystä.

Ai, mutta eihän siitä kuulemma tule riippuvaiseksi… Just joo.

-haitula-

 

Mainokset

Projekti Cymbalta

Olen nyt jättänyt kaksi peräkkäistä lääkeannosta Cymbaltaa ottamatta. Normaali annokseni on 60 mg päivässä – sitä yritettiin jossain vaiheessa nostaa 120 milligrammaan ja kun se ei onnistunut sivuoireiden vuoksi, 90 milligrammaan, mutta sekin oli liikaa. Sitä en edes muista, koska kyseisen lääkityksen aloitin, mutta sen tiedän että kauan siitä on. Siis vuosia. Voi hyvinkin olla lähemmäs 10 vuotta, ihan vähintään kuusi, koska Sjögren-diagnoosin saadessani vuonna 2012 käytin jo Cymbaltaa. Sitä ennen olin pariin otteeseen ollut ssri-lääkityksellä ja olin vaihtelevalla menestyksellä kokeillut useita eri lääkkeitä.

Kantaan on psykiatri kirjoittanut psykiatrian polin asiakkuuteni päättyessä, että hän suosittelee Cymbalta-lääkityksen jatkamista. Niinkuin forever. En nyt muista sanamuotoa, mutta tuo oli asiasisältö. Hmh. Minä olen sittemmin miettinyt asiaa jo enemmänkin, ja nyt siis ryhdyin tuumasta toimeen. Vaikka edelleenkään en ole varma, haluanko – tai uskallanko! – kyseisestä tropista vieroittautua.

Image credit 3dman_eu from Pixabay

Ensinnäkin, pelkään vieroitusoireita. Näistä voi loputtomiin lukea kauhujuttuja kun vaan vähän googlailee Cymbalta ja vieroitusoireet. Lontooksi löytyy vielä enemmän. Pahoinvointia, huimausta, päänsärkyä, ”sähköiskuja”, ”brain zappeja”, silmäkipua ja mitä lie muuta. Joillain oireet jatkuvat loputtomiin, jopa kuukausia lopetuksen jälkeen. Ei kivaa.

Toiseksi, olen epävarma kuinka paljon Cymbalta turruttaa minulta kipua. Sitähän yleisesti käytetään kivun tasaajana mm. fibromyalgiapotilailla. Minua fibron ja sjögrenin kivut kiusaavat melko vähäisesti, yleensä en niihin juurikaan tarvitse edes kipulääkkeitä. Mutta kuinka käy ilman Cymbaltaa? Sitä ei kukaan pysty varmasti sanomaan etukäteen. Psykiatrini tosin sanoi kerran mielipiteenään, että todennäköisesti  olisin melkoisen paljon kipeämpi ilman.

Kolmanneksi, pelkään, että masennus palaa jälleen pahana. Ei tämä elämä mitenkään ratkiriemukasta ole ollut nytkään, mutta en sentään ole suunnitellut ajavani kalliota päin moottoritiellä. Ja nukun ainakin joskus ja myös pääsen joka päivä sängystä ylös, vaikka nukkumisaikani ovatkin aika eksoottisia.

Neljänneksi… pelkään taas tuntea! Olen aina ollut melkoisen temperamenttinen henkilö. Tyyliini kuuluu kiihtyä nollasta sataan nopeammin kuin F1-auto. Ja kun minä raivostun, sitä ei pitele mikään. Siksi on ollut helpottavaa olla tällainen zombie, joka kykenee suurimman osan asioista, niistä turhauttavistakin, ottamaan hyvin rauhallisesti ja vain hengittämään syvään. Tällaisenaan on huomattavasti helpompi elää itsensä kanssa, ja voin kuvitella että se on myös läheisilleni suunnattoman paljon mukavampaa.

Mutta pelkään myös ajatusta surun tuntemisesta. Tiedossa on, että hyvinkin lähitulevaisuudessa todennäköisesti tulee olemaan enemmän kuin yhdet hyvin läheisen ihmisen hautajaiset ja on kamala ajatus että silloin kykenisin tuntemaan jotain. Lääkittynä selvisin melko kivutta erittäin rakkaan koiranikin lopettamisesta, vaikka ikävä tuleekin aaltoina edelleen puolitoista vuotta myöhemminkin. Tunteet – erityisesti negatiiviset – ovat pelottavia ja ajatuskin, että niitä pitäisi kokea, on suorastaan kauhistuttava.

Tuossa nyt muutamia syitä, miksi en oikein uskaltaisi Cymbaltasta luopua. Mutta samalla minua ärsyttää että se tekee minusta tunteettoman pökkelön joka varmaan äitinsä kuolemankin sivuuttaisi olan kohautuksella. Makuuhuoneen puolella ei ole tapahtunut mitään vuosikausiin. Lisäksi muutama seikka, jotka hyvinkin todennäköisesti saattavat olla Cymbaltan sivuoireita, mutta myös muusta johtuvaa: Uneni on melko pinnallista ja kausittain näen jatkuvasti hyvinkin ikäviä unia. Painoa on tullut järjetön määrä lisää ja kiusanani on tinnitus. Tosin nyt kun ollaan vuosi asuttu puolievakossa sisäilmaongelmia karussa, korvien soiminen on kyllä vähentynyt huomattavasti.

Yhden pillerin unohtaminen ei minulle juurikaan aiheuta ongelmia, joka kerta. Joskus saattaa olla päänsärkyä tai vähän kuin flunssainen olo, tai semmoinen epätodellinen sumu päänsisällä. Siksi lähdin liikkeelle suoraan kahden annoksen väliin jättämisellä, vaikka se ei varmaan ollutkaan mitenkään fiksua. No joo, onko koko tämä projektikaan fiksu…

Tänään lääkkeenottoajan jälkeen, kun en sitä siis ottanut taaskaan, tuli yhtäkkiä ihan kamalan paha olo. Huohotin kuin astmaatikko ja tuntui etten saa henkeä. Pulssi oli satasen pinnassa. En siltikään ole varma että tuo oli viekkareita – monivaivaisena kun kaikkea tällaista on vähän muutenkin. Mutta iltaa kohden asia kävi hyvin selväksi: Olo oli kuin neljän promillen kännissä, huimasi ja oli kovin ikävä olo. Se kuitenkin vähän helpotti muutaman tunnin kuluttua vaikkei mennytkään kokonaan pois. Nyt, kun pitäisi taas nukkumaan mennä (aamuyö…), ohimoa taas vähän juilii. Liekö vieroitusoireita tai migreeniä vai ihan vaan planeettojen asennosta johtuvaa.

Mietin vaan, että pitäisikö olla totaali-idiootti ja lopettaa seinään koko homma. No, en taida kuitenkaan. Huomenissa varmaan nappaan pillerin kitusiini. Ja mietin, saisinko lääkärin kirjoittamaan minulle 30 mg tabuja…

-haitula-

 

Miten Suomessa hoidetaan potilaita, osa 1

Jaah. Olen tässä viimeaikoina (enemmän kuin aiemmin) pohtinut, pärjäisinkö ilman Cymbaltaa ja selviäisinkö ilman järjettömiä vieroitusoireita, joista niin moni on puhunut. Siihen liittyen törmäsin sattumoisin vanhaan lehtiartikkeliin Aku Kopakkalasta, joka nelisen vuotta sitten sai potkut Mehiläisestä kritisoituaan masennuksen hoitomenetelmiä. Nyt sitten ajattelin kirjoitella blogipostauksen tuosta Cymbaltan (mahdollisesta, ehkä) lopettamisesta omalta osaltani. Tyypilliseen tapaani aloin kaivaa enemmän tietoa asiasta ja törmäsinkin varsinaiseen ”can of worms” -kokonaisuuteen. Paitsi että kyseessä ei ole mikään pikkupurkki matoja, vaan vähintään ison kerrostalon kokoinen säiliöllinen myrkkykäärmeitä.

Koko juttu nivoutuu pariinkin aiheeseen, joita olen haudutellut (vaan en ole saanut aikaan kirjoittaa), joten tästä tuleekin nyt sitten ”jatkokertomus”, koska megapitkät blogipostaukset eivät ole fiksu juttu. Ja ehkäpä eriytän Cymbaltasta irrottautumisen ihan kokonaan tästä sarjasta ja postaan siitä ihan ilman mitään yhteiskunnallisia kannanottoja. Kun vaan nyt saisin pään toimimaan sen verran että saisin kaiken tuon puristettua korvien välistä näyttöruudulle…

Omalta osaltani ensimmäinen kokemus masennusdiagnoosin tuputtamisesta on hyyyyyyyvin pitkän ajan takaa. En muista vuotta, mutta veikkaisin 90-luvun puolta, aikaa ennen ensimmäistäkään kroonista diagnoosiani. Menin päivystykseen, kun hengittäminen tuntui vähän oudolta. Jälkeenpäin ajateltuna kyseessä oli ehkä enemmänkin ”air hunger” kuin hengenahdistus tai hengitysvaikeus. No, lääkäri ei paljon tutkinut, hutki sitten sitäkin enemmän. ”Pisteleekö sormia?” No joo, ehkä vähän. ”Olet masentunut ja ongelmasi on hyperventilointi. Tässä on Diapam ensihätään ja ota sitten omaan lääkäriisi yhteyttä masennuslääkityksen aloittamiseksi.”

Muistan lähteneeni lääkäristä täysin ällikällä lyötynä, Diapam-tabletti kourassani. Kyllä, elämässäni oli ollut kaikenlaista ikävää eikä se ollut juuri missään vaiheessa ollut helppoa, mutta masentuneeksi en itseäni tuntenut (tuossa elämänvaiheessa). Ja nyt lääkäri, joka ei koskaan aiemmin ollut minua tavannut, ei kysellyt mitään mielialastani tai mistään muustakaan, ei kuunnellut keuhkoja tai tutkinut muutakaan, vaan pelkästään raportoimani ”oudon” hengityksen takia ilmoitti minun olevan masentunut.

Diapam oli ihan liian pelottava ajatus edes kokeiltavaksi. Se päätyi aikanaan muiden vanhentuneiden lääkkeiden mukana palautettavaksi apteekkiin. Omalle lääkärilleni en asiasta puhunut ja hengitysoutoudenkin kanssa selvisin ja se unohtui jossain vaiheessa.

Masennuslääkkeisiin kuuluvien troppien käyttö on Suomessa räjähtänyt käsiin viime vuosina. Niitä määrätään ihmisille ihan järjettömiä määriä, pienimmästäkin syystä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että helposti 95% erilaisilla masennuslääkkeillä lääkityistä potilaista tulisivat toimeen (yhtä hyvin tai jopa paremminkin) ilmankin noita lääkkeitä – varsinkin, jos lääkärit oikeasti paneutuisivat siihen, mikä heidän potilaitaan todellisuudessa vaivaa.

-haitula-

 

 

Turvasuunnitelma

Tuossa jokin aika sitten asiakkuuteni psykiatrian poliklinikalla päättyi. Kauan siellä jo kävinkin, nyt olivat sitä mieltä, että en enää tarvitse heidän palveluitaan. Minua ajatus tuon turvaverkon menettämisestä hermostutti melko lailla, niinpä Juttukaveri ehdotti toiseksi viimeisellä käyntikerralla, että laaditaan minulle ”turvasuunnitelma”.

Parasta tuossa ”suunnitelmassa” mielestäni on sen nimi. Jotenkin jo tuosta sanasta tulee turvallinen ja mukava olo. Sen sanan voimalla sain mentyä viimeiselle kerralleni ilman paniikkia ja ihan hyvillä mielin.

Sinänsä turvasuunnitelma ei ole mikään kummoinen juttu eikä taikakonsti poistamaan pahaa oloa. Siihen vain kirjataan ylös muutamia asioita:
– ensimmäiset merkit ja oireet olon pahenemisesta (muistuttamaan itseä, että haloo, tästä on kysymys nyt)
– selviytymiskeinoja, millä ehkä saa alamäen taittumaan
– paikkoja jotka tavalla tai toisella helpottavat oloa
– ihmisiä (nimi + puhelinnumero) jotka voivat auttaa huomion viemisessä positiivisempiin asioihin, esim. ystäviä tai tukihenkilöitä
– lääkärit ja hoitopaikat, joista saa apua jos asiat menevät niin pahaksi.

Lopultakin turvasuunnitelma toimii vain, mikäli sitä itse jaksaa aktiivisesti käyttää. Masennuksessa on se vika, että se lamaannuttaa ihmisen täysin ja saa aikaan välinpitämättömyyden edes yrittää muuttaa olotilaansa. Kun mieli mataloituu, on todella vaikea repiä itsestään voimia muuttaa ajatteluaan. Ja ainakin minä olen muutenkin niin umpisurkea ottamaan ihmisiin yhteyttä, että se ei todellakaan onnistu siinä vaiheessa kun kynnän taas pohjamutia pitkin. Siksi olisi hyvä, että turvasuunnitelma olisi myös jonkun todella läheisen ihmisen käytössä, esim. puolisolla. No, minun puolisostani ei tällaiseen ole, joten olen ihan omillani.

Viimeaikoina olen taas ollut aika maissa. Uupumusta, särkyjä, migreeniä – nuo tietty vain yltyvät epävakaisesta säästä. Mutta lisäksi olen huomannut päässäni nakuttavan pessimistisen ja toivottoman fiiliksen. Näitä taas ei lainkaan auta etanan vauhtia etenevä sisäilmaremontti ja surkea taloudellinen tilanne. Eikä myöskään nopeasti yhä huonompaan kuntoon menevä äitini.

Mutta kai tämä tästä. Miehen kanssa käyty yllättävä keskustelu (mies ei todellakaan yleensä harrasta keskustelemista) helpotti jo huomattavasti oloa ja antoi vähän toivonkipinää <3

-haitula-

 

Elämä jatkuu ja ei

Edelleen tämä buranapurkki nukkuu ruususen unta. Mutta tilastojen perusteella joku täällä kuitenkin jatkuvasti käy. Edelleen myöskin haluan tätä elvyttää, mutta päädyn aina zombin lailla scrollaamaan somea kun tuntuu että pääkopassa ei liikahda mikään. Tuntuu, että postauksen sommittelu, jäsentely ja kirjoittaminen on aivan liian suuri ponnistus ja urakka että siihen jaksaisi edes ryhtyä. Kaiken kun pitäisi olla niin viimeisen päälle ja täydellistä ja maailman parhaita asiatekstejä tai suloisinta proosaa mitä maa päällään kantaa. Hmm. Kyllä, perfektionismi ei ole hyve. Se on sairaus. IMHO.

Meillä on VIHDOIN homeremontti alkanut. Sen verran on päästy eteenpäin, että kaksi huonetta on tyhjennetty ja eristetty muusta talosta ja lattiat on revitty auki. Sen jälkeen asiat onkin taas seisoneet viikon verran. Tällä hetkellä koko projekti tuntuu täysin toivottomalta ja pelkään lopputulosta, että osataanko me sieltä löytää ja korjata kaikki mitä pitää ja valita oikeat materiaalit korjaamiseen ettei sitten valmiissa enää oireiltaisi. Ja se suuri asia, mikä miehelle on (ymmärrettävästi) tuskallisin – raha.

Mutta siis, jospa tästä nyt vihdoin saisin aikaan alkaa purkamaan aihelistaani ja kykenisin postauksia kirjoittamaan, vaikka sitten melkolailla spontaanimpia ja vajavaisempiakin. Siinä tapauksessa tuloillaan olisi asioita aihepiireistä hammasongelmat, rautavarastot, puoskarit vs lääkärit ja onko noilla nykyään edes eroa, päivitys Juttukaverista, hartsiallergia jne jne jne.

Pysykää lämpimänä juhannuksena!

-haitula-

 

Kun sataa, niin sitten tulee kuin saavista

Minulla on ollut blogissa auki yksi luonnospostaus jo useamman viikon, mutta se vaan ei ole valmistunut. On tapahtunut ihan liikaa. Taas. Se on kumma, kuinka katastrofit niin tykkäävät toistensa seurasta, ihan kuin autoimmuunitauditkin. Yleensä koskaan yksi ei riitä, vaan ennenpitkää (yleensä ennemmin kuin myöhemmin) seuraan liittyy toinen, kolmas jne.

Meillä viimeisin katastrofi liittyy siihen, mitä olen vainunnut jo jonkin aikaa: Usein kotiin tullessa, kun ovet olivat olleet kiinni, eteisessä tuntui homeenhaju. Puhuin siitä miehelle toistuvasti, mutta hän ei tuntunut ottavan sitä tosissaan. Haju alkoi tuntua yhä useammin ja aloin saada taustatukea myös tyttäreltä, joka alkoi oireilla (onneksi todella lievästi). Nyt syksyllä kutsuttiin homekoira visiitille. Koira merkkasi alakertaa laajasti ja myös yläkerrasta pari paikkaa. Nenäni oli siis oikeassa.

Tämä myös ilmeisesti vihdoinkin selittää sitä, mistä monikemikaaliyliherkkyyteni on saanut vauhtia erityisesti viimeisen vuoden aikana. Tähän asti en ole pystynyt nimeämään missä olisin altistunut homeelle – useimmitenhan monikemikaaliyliherkkyys syntyy nimenomaan homesairauden seurauksena, vaikkakin joskus myös ilman sitä.

No, nyt on sitten edessä rumba ja ruljanssi kun yritetään selvittää homevaurioiden laajuus tarkemmin, etsiä asiantuntevat tahot sitä paikallistamaan ja korjaamaan, miettiä talouspuolta (pankkisetä, annatko lainaa? kuinka paljon korjaukseen uhrataan? olisiko parempi tilata puskutraktori? jne) ja perheen asumista projektin aikana.

Aiheita postauksiin olisi jälleen (edelleen) hurjasti, kun vain saisin ne julkaisumuotoon. Katsotaan mihin tämän kaaoksen keskellä kykenen, vaikka toimintakyky onkin tällä hetkellä melko hyvällä tasolla.

-haitula-

Suloinen syksy

Not.

Nokkoset toimii edelleen. Kokeilin tänään. Auts.

Varpaat sen sijaan ei. Alkaa olla taas se vaihe vuodesta kun yhdet villasukat ei riitä, vaan niitä täytyy pitää vähintään kahdet päällekkäin. Varpaat ja sormet on jatkuvasti kylmät ja sinisen ja valkoisen kirjavat. Tästä kun edetään, niistä alkaa mennä tunto ja sitten lämmittely kestää vähän kauemmin.

Minulla Raynayd (valkosormisuus) ei edes ole kovin paha, mutta tarpeeksi kuitenkin että sen huomaa ja joutuu ottamaan huomioon. Ja se on selkeästi edennyt tässä muutaman vuoden aikana.

Kirjoittaminen on ollut aika ylivoimaista ja se on näkynyt hiljaisuutena täällä blogin puolella. Liikaa asioita tapetilla nyt ja se näkyy myös kipujen määrässä ja laadussa ja monessa muussakin asiassa. Toivottavasti tämä taas tasoittuu ja pääsen uudestaan kirjoittamisen vauhtiin.

Pysytelkää lämpiminä!

-haitula-