Miten Suomessa hoidetaan potilaita, osa 1

Jaah. Olen tässä viimeaikoina (enemmän kuin aiemmin) pohtinut, pärjäisinkö ilman Cymbaltaa ja selviäisinkö ilman järjettömiä vieroitusoireita, joista niin moni on puhunut. Siihen liittyen törmäsin sattumoisin vanhaan lehtiartikkeliin Aku Kopakkalasta, joka nelisen vuotta sitten sai potkut Mehiläisestä kritisoituaan masennuksen hoitomenetelmiä. Nyt sitten ajattelin kirjoitella blogipostauksen tuosta Cymbaltan (mahdollisesta, ehkä) lopettamisesta omalta osaltani. Tyypilliseen tapaani aloin kaivaa enemmän tietoa asiasta ja törmäsinkin varsinaiseen ”can of worms” -kokonaisuuteen. Paitsi että kyseessä ei ole mikään pikkupurkki matoja, vaan vähintään ison kerrostalon kokoinen säiliöllinen myrkkykäärmeitä.

Koko juttu nivoutuu pariinkin aiheeseen, joita olen haudutellut (vaan en ole saanut aikaan kirjoittaa), joten tästä tuleekin nyt sitten ”jatkokertomus”, koska megapitkät blogipostaukset eivät ole fiksu juttu. Ja ehkäpä eriytän Cymbaltasta irrottautumisen ihan kokonaan tästä sarjasta ja postaan siitä ihan ilman mitään yhteiskunnallisia kannanottoja. Kun vaan nyt saisin pään toimimaan sen verran että saisin kaiken tuon puristettua korvien välistä näyttöruudulle…

Omalta osaltani ensimmäinen kokemus masennusdiagnoosin tuputtamisesta on hyyyyyyyvin pitkän ajan takaa. En muista vuotta, mutta veikkaisin 90-luvun puolta, aikaa ennen ensimmäistäkään kroonista diagnoosiani. Menin päivystykseen, kun hengittäminen tuntui vähän oudolta. Jälkeenpäin ajateltuna kyseessä oli ehkä enemmänkin ”air hunger” kuin hengenahdistus tai hengitysvaikeus. No, lääkäri ei paljon tutkinut, hutki sitten sitäkin enemmän. ”Pisteleekö sormia?” No joo, ehkä vähän. ”Olet masentunut ja ongelmasi on hyperventilointi. Tässä on Diapam ensihätään ja ota sitten omaan lääkäriisi yhteyttä masennuslääkityksen aloittamiseksi.”

Muistan lähteneeni lääkäristä täysin ällikällä lyötynä, Diapam-tabletti kourassani. Kyllä, elämässäni oli ollut kaikenlaista ikävää eikä se ollut juuri missään vaiheessa ollut helppoa, mutta masentuneeksi en itseäni tuntenut (tuossa elämänvaiheessa). Ja nyt lääkäri, joka ei koskaan aiemmin ollut minua tavannut, ei kysellyt mitään mielialastani tai mistään muustakaan, ei kuunnellut keuhkoja tai tutkinut muutakaan, vaan pelkästään raportoimani ”oudon” hengityksen takia ilmoitti minun olevan masentunut.

Diapam oli ihan liian pelottava ajatus edes kokeiltavaksi. Se päätyi aikanaan muiden vanhentuneiden lääkkeiden mukana palautettavaksi apteekkiin. Omalle lääkärilleni en asiasta puhunut ja hengitysoutoudenkin kanssa selvisin ja se unohtui jossain vaiheessa.

Masennuslääkkeisiin kuuluvien troppien käyttö on Suomessa räjähtänyt käsiin viime vuosina. Niitä määrätään ihmisille ihan järjettömiä määriä, pienimmästäkin syystä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että helposti 95% erilaisilla masennuslääkkeillä lääkityistä potilaista tulisivat toimeen (yhtä hyvin tai jopa paremminkin) ilmankin noita lääkkeitä – varsinkin, jos lääkärit oikeasti paneutuisivat siihen, mikä heidän potilaitaan todellisuudessa vaivaa.

-haitula-

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.