Jaksaa, ei jaksa… jaksaa!

Silloin kun vointini oli kehnoimmillaan – ja oikeastaan vielä pitkään sen jälkeenkin – mietin usein jaksamista. Oma uupumukseni oli niin totaalista ja sitä oli kestänyt niin kauan, että en osannut edes kuvitella millaista olisi elää ”normaalia” elämää. Se tuntui utopialta. Pelkäsin myös ajatusta paranemisesta, koska siihen mielestäni liittyi se, että pitäisi taas ”jaksaa”.

Pitäisi jaksaa hoitaa koti, ruoka, työt, perheen asiat, omat asiat, vanhempien asiat – koko maailman asiat! Pitäisi jaksaa lenkittää koiria, käydä harrastuksissa, lähteä taas seurakuntaan, osallistua sukujuhliin, kahvikesteihin ja viettää kaikenmaailman juhlapyhiä. Jo ajatuskin tästä kaikesta oli uuvuttava ja kauhistuttava.

Jos päivä oli vähän parempi, sain käytyä ruokakaupassa. Muuhun ei sitten energiaa riittänytkään, loppupäivä meni sohvanpohjalla. Sosiaaliset tilanteet uuvuttivat minut aivan totaalisesti. Yleisesti ottaen mihinkään ajattelua vaativaan en pystynyt – keskittymiskyky oli kertakaikkiaan pakkasen puolella. Bloggaaminenkin oli – parhaimmillaankin – erittäin vaikeaa, kun looginen ajattelu ei vain toiminut ja jopa sanat hävisivät päästä niin, että suomenkielisiäkin ilmaisuja joutui etsimään sanakirjoista.

Voi kun joku olisi silloin sanonut minulle, että ei kaikkea tarvitse jaksaa vaikka toipuisikin. Että asioita voi tehdä sen verran kun jaksaa. Ja (niinkuin sanonta kuuluu), että pakko ei ole kuin köyhän kuolema (vaikka yhtä lailla se rikaskin kuolee). Toki, vaikka joku olisi tämän yrittänytkin minulle selittää, se tuskin olisi uponnut kovin syvälle ymmärrykseen. Pahimpana vaatimuksena kuvittelin sosiaalisen paineen, että kun on ”paremmassa kunnossa”, niin läheiset odottavat ja vaativat sitä jaksamista ja tekemistä.

Nyt olen niin paljon paremmassa kunnossa, että jaksan melkoisesti asioita. Ja voi että tuntuu ihanalta, kun pystyy keittiössäkin tekemään asioita, laittamaan ruokaa (jota inhoan, mutta iloitsen jopa siitä!), leipomaan, tiskaamaan. Auttamaan pyykkihuollossa, siivoilemaan. Jaksaa käydä koirien kanssa lenkillä ja metsässä. Ja ties mitä! Jopa monet sosiaaliset tilanteet sujuvat helpommin ja lähden niihin ehkä ihan mielelläänkin. Bloggaaminenkin onnistuu taas paremmin, vaikkakaan ei kaikkina päivinä.

Edelleen muisti pätkii ja sanat hukkuvat välillä, aivosumu puurouttaa pään erityisesti väsyneenä. Joinain päivinä ei vaan millään jaksapystykykene. Olen oppinut (ja eläkepäätöksen ansiosta minulla on siihen mahdollisuus) että silloin ei myöskään tarvitse. Jos en jaksa, silloin lepään ja teen ”en mitään”. Onneksi ihana perheenikin tämän pääsääntöisesti ymmärtää ja osaa elää sen kanssa.

Toisaalta sitten suuremman jaksamisen myötä tapahtuu ylilyöntejä. Innostun tekemisistäni niin, että vedän itseni totaalisesti piippuun. Siitä sitten maksetaan vähintään seuraava päivä, joskus pidempäänkin.

Töitä, edes jotain hyvin pientä, en ole uskaltanut yrittämään. Siitäkään huolimatta että kaikki tulot olisivat nyt sisäilmaremontin takia enemmän kuin tervetulleita. Vointini on kuitenkin edelleen niin arvaamaton etten mitenkään uskalla sitoutua mihinkään aikatauluihin, koska en tiedä pääsenkö seuraavana päivänä sängystä ylös vai en.

Päivä kerrallaan.

-haitula-

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.