Jaksaa, ei jaksa – jaksaako…?

Yritin tuossa kirjoitella postausta parisuhteesta, mutta se teksti ei edennyt mihinkään. Niinkuin ei tässä nyt vähään aikaan oikein mikään muukaan. Niinpä päätin, että kirjoitan jatkon edelliseen postaukseeni, jossa riemuitsin jaksamisestani, kuinka on ihanaa vihdoinkin jaksaa edes jotain. Ja kuinka nyt voisinkin sitten sanoa että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa – tai jotain muuta tilanteeseen sopivaa.

Nimittäin nyt en sitten olekaan taas jaksanut. Pää ei toimi, voimat ei riitä, joka paikkaa särkee, uni on huonoa. Olen syyttänyt painostavaa ja epävakaista säätä ja päälle painavaa syksyä. Pelännyt, että nyt se syysmasennus taas iskee ja kohta olen taas vetämättömissä jossain syvissä syövereissä. Sen myötä yksi jos toinenkin asia on alkanut ahdistaa. Ja sitten en taas ole jaksanut senkään vertaa.

Tänään mainitsin perheelle jotain tuosta, kuinka nyt en ole taas oikein mitään jaksanut. Tyttäreni tokaisi siihen ykskantaan, että ”sä hulluna heilut joka paikassa koko ajan niin ei ihmekään ettet jaksa!” Hmm… niinkö?

Tuossa edellisessä postauksessani rehvastelin: ”Olen oppinut (ja eläkepäätöksen ansiosta minulla on siihen mahdollisuus) että silloin ei myöskään tarvitse. Jos en jaksa, silloin lepään ja teen ’en mitään’.” Mutta olenko oikeasti oppinut sen?

Olen juossut kaupoissa, vieraillut kaverin luona, Habitaressa tuli käytyä, koiran kanssa teen pitkiäkin metsälenkkejä, taistelen sen kanssa kynsienleikkuusta, pesen ja föönaan sitä, laitan ruokaa, leivon leipää, tiskaan, siivoan, laitan pyykkejä, huolehdin miehen jaksamisesta, teen käsitöitä, tutkin netissä sitä ja tätä ja kolmattakin… Kyllä, vauhti on ollut melkoista. Olen kyllä huomannut välillä olleeni uupunut (ja kipeä) paljosta tekemisestä, mutta en ole tajunnut pitää kunnollisia lepopäiviä siinä väleissä. Pari tuntia unentapaista koneistoon, sitten ylös ja kahvia ääntä kohti ja taas mennään.

Ei näin. Useamman uupumusta aiheuttavan diagnoosin kanssa ei vain voi elää tuommoisella tahdilla. On pakko jarruttaa, vaikka siltä ei juuri siinä hetkessä tuntuisikaan – se kyllä kostautuu jos vain painaa päin punaisia. Ja nyt alan olla siinä tilanteessa.

Joten nyt pienempää vaihdetta silmään, rauhallisempaa menoa ja vähemmän tekemistä. Jospa sitten alkaisivat taas aivotkin toimimaan, mieliala kohenisi ja kenties kivutkin vähän helpottaisivat. Minun ei edelleenkään tarvi olla supernainen. Asiat kyllä hoituvat silti. Jotenkin.

Ehkä…

-haitula-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.